Vielä viikko toukokuuta. Tämä laskeminen on ihan typerää. Ei kyse ole siitä etten viihtyisi täällä, mutta kaipaan kotoa niin monia asioita, ja alan vähän väsyä tähän. Auto, marsut, keittiö, kunnollinen ruokakauppa. 

Ilmoittauduin pikkupiskin kanssa ohituskurssille elokuussa. Silloin olisi myös tokon alkeiskurssi jonne voisin mennä isonpiskin kanssa. Minulla olisi harrastuksia. Koska minulla on viimeksi ollut harrastus? 

Ostan vaniljanmakuista riisiproteiinia ja soijajugurttia ja marjoja, niitä syön aamupalaksi. Päivällä tofua, kasvispihvejä tai hernerouhepihvejä, ja porkkanaraastetta ja paprikaa. Illalla proteiinipatukka ja hedelmä - muistaakseni niitä on vegaanisiakin. Superdieetin mukaan pitäisi syödä viisi kertaa päivässä, mutta minä tahdon vain kolme. Syön sitten määrällisesti enemmän jokaisella aterialla. Lasken kalorit Kiloklubilla. 

Mutta liikunta. Aamuisin voin tehdä kuten suunnittelin, käydä salilla ja hölkätä koirien kanssa ja kävellä koirapuistoon. Mutta iltapäivän koiralenkki on hankala. Tahdon pidentää sitä, mutta en tiedä miten se onnistuu. En voi lähteä kovin kauaksi kotoa, paniikkikohtausten takia. Näin kun paniikkia ei ole, on todella helppo sanoa, että sen kuin kävelet ja kestät sen. Mutta sitten kun se on päällä - mikään järkeily, mikään rentoutustekniikka, mikään hengitykseen keskittyminen ei auta. Olen varma että kuolen. Mittaan täristen matkaa siitä missä olen, kotiovelle, eikä se onnistu jos olen kaukana. 

Otan beetasalpaajalääkkeet ja vettä mukaan. Mutta eihän se samalla sekunnilla tehoa, vaikka aika nopeasti kuitenkin. En tiedä mitä teen sillä välin kun odotan sen vaikutusta. Enkä voi laittaa lääkepurkkia edes kiinni enkä vesipulloon korkkia. Niin pahasti käteni tärisevät, etten saa niitä auki. Oloni on kuin yö ja päivä näin ilman paniikkia ja sen kanssa. Kun toinen on päällä, toista ei usko olevankaan, eikä siihen pysty samastumaan. 

Mutta en anna periksi. Olen aina ajatellut, että paniikkihäiriö ei saa estää minua tekemästä mitään, mitä haluan. Ja nyt haluan kävellä kauemmas kotoa.