Kaksi täyttä viikkoa, sitten heinäkuu jota ei lasketa. Selviän tästä. Mietin niin kovasti tulevaisuutta. Katselin Tampereen opiskelija-asuntoja – ne ovat täydellisiä. Haluan sellaisen! Rakastan tietysti nykyistä kotiani, sekin on täydellinen, mutta olisi jo aika tehdä jotain uutta. Pitäisi keskittyä siihen että pääsen nykyisistä kursseista läpi, tenttiin lukemisen voisi jo aloittaa, mutta minä vain haaveilen. Odotan syksyäkin. Pihlajanmarjoja, pimeneviä iltoja, kynttilöitä, reippaita lenkkejä koirien kanssa.

Tulevaisuuteni ratkeaa osittain jo joulukuussa. Silloin saan tietää, jatkuuko kuntoutustukeni. Jos ei jatku, olen pulassa. Jos jatkuu, olen onnekas ja tulen hyvin toimeen. Aikaisintaan syyskuussa voin alkaa puhua siitä lääkärille. He ovat aina olleet minun puolellani siellä, uskon että lisäaikaa lääkärin puolesta kirjoitetaan. Mutta siitä se jännitys vasta alkaa. Se ratkaisee melkein liikaakin, koko elämäni. En halua edes ajatella, miten paljon jännitän.

Opiskelin koirien raakaruokinnasta kaiken mahdollisen. Aion siirtyä siihen kun pääsen kotiin. Käytin siis aikaani taas todella hyödyllisesti. Ja vielä: kun pääsen kotiin. Niin sitten. Käyn jo omillekin hermoilleni, kun mindfulness-harjoitukset eivät ole menneet perille. Pitäisi alkaa tehdä niitä taas. Sitten kun pääsen kotiin.