En lakkaa tuijottamasta sitä. Sivulla lukee vihreällä admitted. Alla vastaukseni yes, otan paikan vastaan. 

Luoja. Järkytyin niin etten saanut sanaa suustani. Se oli eilen, ja olen vielä vähän ulkona tänäänkin. Olen kyllä suunnitellut tämän lähes valmiiksi, mutta silti, eihän se ole sama asia. Itkettää ja naurattaa yhtä aikaa. 

Lähden siis. Tampereen hakemus on vielä kuukauden auki, mutta todellakin lähden. Rakastan kotiani. En voi kuvitella miten pahalta tuntuu kääntyä autolla kotipihasta viimeisen kerran. Pahalta oli liian lievä ilmaus. 

Huolestuttaa, miten saan asunnon. Niihin on jonoa, jos nyt ruotsinkielistä tekstiä ymmärsin. Pitäisi hankkia lukion kirjat, tai yläasteen kirjat, tai ehkä sittenkin ala-asteen. Opetetaankohan päiväkodissa ruotsia? 

Todella hankalalta tuntuu se, miten saan kerrottua tämän sairaanhoitajalle. Voin kuvitella sen ääliömäisen ilmeen ja tolkuttoman silmien pyörittelyn ja "miten sä nyt tolleen, ethän sä VOI"! No kun voin. En anna paniikkihäiriön estää mitään elämässäni.  

Jossain vaiheessa voin tulla selittämään käytännön järjestelyjäni. Nyt en pysty. Mihinkään.