Junassa, matkalla kohti kotia. Kävin hyvinvointimessuiilla Helsingissä, se oli juuri minun juttuni. Luontaistuotteita, meikkejä, väätteita, ihanaa! 

En tiedä pitäisikö minun olla verisesti loukkaantunut kommenteista toisaalla, vai oliko se kaikki tarkoitettu hyvällä. En jaksa uskoa että oli. Analysoin viestejä mielessäni ja yritän löytää niistä jotain ikävää, tai positiivista. No, ihan sama. Miksi välitän niin paljon? Raivostuttavaa. En tahdo välittää. 

Messuilta jäi jälkeen ihmeellinen pirteys, mikä on myös alkanut masennuslääkkeen tuplauksen myötä. Ehkä ryhdistäydyn vihdoinkin, alan subjektiksi omassa elämässäni? Tähän asti olen ollut vain sivustakatsoja. Jos alkaisin vihdoinkin elää elämääni, ihan oikeasti. Jos vain osaisin. Miten osaisin? 

Minun pitäisi varmaan olla konkreettisempi jotta tästä blogista joku saisi jotain irti. Käyn koulua, sen pitäisi olla etusijalla, ja eläinten samoin. Liikunnan, laihdutuksen, kaiken voisin tehdä paremmin. Jos en olisi masentunut. Mutta ihan kuin en enää olisi masentunut?