Kaksi keskiviikkoa jäljellä. Vihaan keskiviikkoja. Silloin tänne tulee siivooja. Minun on laitettava koirille hihnat ja kuunneltava, milloin ovelta kuuluu koputus. Koirat haukkuvat, ulkoa kuuluu meteliä, koputusta on vaikea kuulla. Odotan yleensä tunnin. Siivooja on niin sitruunan niellyt että huvittaisi, jos ei itkettäisi. Vihaan sitä että tavaroihini kosketaan ja omalle alueelleni tullaan. Enkä ymmärrä elämää: miksen minä ole siivooja? 

Kesät ovat olleet pitkästyttäviä kyllä aina kotonakin. Ei töitä, ei opintoja. Ei tekemistä. Turhauttavaa. Mutta silti uskon että kotona minulla on vähän mukavampaa. Ainakin voin syödä ihmisiksi.

Olen asunut Oulun asunnossani nyt neljä vuotta. Olen rakastanut sitä aikaa. Toisin kuin edellisestä kodistani, en voi sanoa, että haluaisin unohtaa kaiken. Vuodet, jotka asuin Nummelassa, toivoisin voivani poistaa elämästäni. En edes pysty lukemaan blogia siltä ajalta, se on kamalaa tekstiä. Töissä meni todella huonosti, sitten jäin työttömäksi, kävin useissa onnettomissa työhaastatteluissa täysin amatöörin asenteella, sain lopulta työpaikan josta jouduin potkituksi pihalle koeajan loputtua. Vasta sen jälkeen alkoivat asiat sujua. Ja pian sitten muutinkin pohjoiseen. 

Oulussa tapahtui yksi asia pian muuttoni jälkeen, josta tuli sanomista. Mutta se ei ole mitään Nummelaan verrattuna, jossa tapahtuivat pahimmat asiat, mitä nyt yleensä voi tapahtua. Tai ainakin pahimmat mitä minulle on tapahtunut. Koirien haukkumisesta on tullut sanomista tasaisesti vuosien aikana, mutta sen asian kanssa on nyt vain pärjättävä. Ja enää asun siellä vuoden, jos kaikki menee niin kuin suunnittelin. Olen onnellinen, että voin ajatella näistä vuosista, että ne ovat tapahtuneet. Kaikki kurssit yliopistolla, joista olen päässyt läpi, ovat olleet pieniä onnistumisia. Tai isoja. Ja niitä on paljon.

Nyt kun vielä laihtuisin, olisin elämääni ihan tyytyväinen. Kun vain pääsisin aloittamaan laihduttamisen, saisin siinäkin tuntea onnistumisia joka viikko.