Aika käy vähiin. En osaa oikein tehdä mitään, jätän kaiken seuraavaan päivään koska: onhan tässä aikaa. Ja yhtäkkiä huomaan ettei olekaan. Lauantaina siivoan, perjantaina teen koulutehtäviä jotka piti tehdä tänään, mutta en saakaan niitä tehtyä ilman ohjeistusta. Sunnuntaina pakkaan, ja illalla tulee äiti. Koitan selvitä maanantaista hänen kanssaan, tiistaina illalla puoli kymmenen lähtee juna. Tänään trimmasin koiran ja huomenna värjään hiukset. Tiistaiaamuna on ripsien ja kulmien laitto.  

En oikein tiedä miltä minusta tuntuu. Se joukkoliikenteeseen tottuminen minua eniten jännittää, miten pärjään kun on huomioitava muitakin ihmisiä. Kai minä olen vähän stressaantunut. Huomenna paikkailen sitä. 

//Edit. Jatkan vielä.

Tässä muutamana päivänä olen huomannut ihan hassun jutun. Minulla on ollut pitkään meneillään yksi kiinnostava harrastusprojekti, jota voin tehdä tietokoneella sängyssä. Parina iltana, kaikkien iltatoimien jälkeen, kun olen kaiken järjen valossa menossa nukkumaan - siis kahdeksan aikaan - olenkin alkanut tehdä sitä. Ja tehnyt. Ja tehnyt. Kolmeen asti yölllä, kahtena iltana! Aamulla heräsin yhdeksältä, vähän pyörrytti, mutta ei pahemmin krapulainen olo. Nukuin kuusi tuntia. Minä, jolle ei kaksitoistakaan riitä! Herrajumala miten paljon enemmän elämää minulla olisi, jos nukkuisin vähemmän. En tiedä kuinka pitkään tuota voisi jatkaa, ja silloin yöllä en ehkä olisi koulujuttuihin pystynyt keskittymään, mutta silti.