Kesäloma loppuu ylihuomenna ja luennot alkavat. Olen iloinen siitä. Saan elämälleni suuntaa ja tarkoitusta. Saan harjoitella yhden kurssin kanssa, jonka suorittaminen on takunnut kolme vuotta, ja saan mitellä taitojani todella absurdilla matematiikankurssilla. 

Kävin psykologilla ja aloin huolestua toimeentulostani. Hän kyllä sanoi heti, että varataan lääkärille aika, mutta silti pelästyin. Diagnoosini ei ole yhtä masentava kuin kaksi vuotta sitten. No, ennen lääkäriä en ajattele sitä. 

Söin unilääkkeeni. Onneksi niitä ei enää ole. Vihaan niitä. Miksi ne pitää aina silti hakea? Siksi että olen niiin ahdistunut, että olen onnellinen saadessani nukkua kolme päivää. Sitä en sentään voi kertoa lääkärille, tai se ilo loppuisi siihen.