No niin, jatkan laihdutuksen jälkeen taas tänne. Tulihan siitä jotain, vähän paremmin meni kuin yleensä, mutta nyt en jaksa enää. 

Mitään uutta ei ole tapahtunut. Luentoja, tenttejä, koiria. Opintopisteitä en saa millään haalituksi niin paljon kuin haluaisin. Mutta mikäs niitä kerätessä, valmiissa maailmassa. 

Paitsi että. Tästä en haluaisi kirjoittaa, koska inhoan sitä, että vaahtoan jostain mitä ei sitten tapahdukaan ja kaikki on ollut ihan turhaa. Mutta kerron kuitenkin. Hain kevääksi vaihto-oppilaaksi Wieniin. Shokkihoitoa paniikkihäiriölleni! Minut on hyväksytty sekä vastaanottavan yliopiston että meidän puolesta, kaikki on kiinni vain asunnosta. Jos löydän asunnon johon saa tuoda koirat, lähden helmikuussa ja palaan heinäkuussa. 

Yliopiston kanssa yhteistyössä on yksi asuntola, joka ottaa koiria. Heillä on erikoinen politiikka: takuuvuokran tapainen maksetaan ensin, vasta sitten saa tietää onko asuntoja vapaana, ja jos ei ole niin takuun saa  takaisin. Tiedän että se oli aika hullua, mutta maksoin sen, kun kerran pystyin enkä jää pulaan vaikken saisikaan rahojani takaisin. Lisäksi firma oli iso ja todellakin yliopiston suosittelema. 

Ja nyt odotamme. Ja odotamme. Raha on ollut perillä siellä tasan viikko sitten. Lähetin jo kyselyn sen perään ja liitteenä kuitin, ja parin tunnin sisällä tuli vastaus, että lähetämme tämän kuitin eteenpäin rahaosastollemme. Hienoa. Kunhan se osasto vain tekisi jotain palkkansa eteen. 

Hermoni kiristyvät kun vahtaan sähköpostia. Elämäni on tauolla. Sekin vähä elämä mitä minulla on. Ryhdyin tähän juuri siksi, että on niin mahdoton ajatus, että minä tekisin jotain tällaista. Että lähtisin omasta turvallisesta sängystäni pidemmälle kuin koira jaksaa kävellä. 

No, ei auta mikään. On odotettava, ja koitettava olla niin kuin ei olisikaan. Palaan asiaan.