En nyt tänään keksi otsikkoa. Lyhyesti: elämäni on ihan uskomatonta. Siis se, että sitä ei ole. Jos nukun 10 tuntia, päivässä olisi vielä 14 tuntia aikaa tehdä jotain. Jaksan olla jalkeilla 4 tuntia, ja lopun aikaa vietän sängyssä (poislukien koirat) toivomassa että olisi jo seuraava päivä. Jotain pitäisi tapahtua, jotain järisyttävää, että ymmärtäisin arvostaa elämääni ja aikaani. Tietenkään elämäni, se vähä mitä sitä elän, ei ole kummoista: siivoamista, koulujuttuja. Mutta pidän niistä. Rakastan eläimiäni ja koulussa olen omalla alallani, teen sitä mitä haluan tehdä. Kun ajattelen, 14 tuntia, se on paljon! Siinä ajassa ehtii vaikka mitä, ja se minulla on lahjana joka päivä. Syöpäänkö tässä pitää sairastua. (No hyvä on, ehkä tämä on mautonta.) 

Odotan vuodenvaihdetta. Ennen sitä en jaksa aloittaa mitään uutta. En tiedä miksi se on minulle niin tärkeää, mutta se on aina ollut. Tapaan personal trainerini ensimmäisen kerran 2.1.14 ja teemme minulle liikunta- ja ruokasuunnitelman. Ihan mieletöntä! Vaikka sen seurauksena köyhdyn niin ettei mitään rajaa, katson että se kannattaa. Olen laihduttanut vuodesta 2006 ilman apua. On jo aika tehdä jotain uutta. 

Jos olisin laiha, kävisin baareissa. Tiedän miltä tämä kuulostaa. Pitäisi aina elää nyt eikä sitten kun. Mutta kun! En lähde ulos tällaisena, en varmasti. En ole oma itseni, ja se näkyy. Pitäisi hyväksyä painonsa ja itsensä, mutta kieltäydyn. Minusta tulee vielä jotain, saatte nähdä.