Tämä kuulostaa nyt sitten niin pahalta, etten tiedä voinko siitä kertoakaan.Sain puolen vuoden lääkkeet apteekista matkaa varten. Olen jo syönyt kaikki rahoittavat. (Unilääkkeisiin en ole koskenut). Mutta aamulla on niin helppo herätä ja nousta sängystä, kun tietää, että tänään ei tarvitse kärsiä ahdistuksesta. Siksi olen syönyt ne. 

En kaipaa moraalisaarnaa. Toleranssini on niin hirveä, että puoli purkkia ei edes väsytä. Tiedän että lääkkeitä ei käytetä tuollla tavalla ja blaa blaa. Mutta kun se auttaa. Mikään muu minua tässä maailmassa ei autakaan. Ahdistyksesta on tullut niin perusolotilani, että nyt vasta huomaan, millaista elämä olisi ilman sitä. 

Ja on minulla masennuslääkkeitä, joka lähtöön. Nyt syön kolmea erilaista, vuosien saatossa on kokeiltu kymmeniä. Ihan sama, karkkia  ne ovat, eivätkä edes maistu hyvälle, mokomat. 

Kuitenkin haluan otsikoida tämän kirjoituksen "toivoa",koska nyt en ole  ahidstunut. Olen siivoillut ja saanut yhden harrastustyöprojektin loppuun. Saan siiitä rahaakin! Lähtöpäivä lähestyy. Kyllä minua jännitää! Enää viikko niin äiti on täällä (siinä on taas kestämistä) ja tiistaina on sitten se suuri päivä. Toivon vain etten järjestä paniikkikohtausta.