Olen offline, lentokoneessa. Lähtö sujui, kuinkas muuten, kuin paniikkitunnelmissa. Tiistaina illalla piti odottaa taksia - sitä ei kuulunut. Järjestin kohtuksen toisensa perään, vedin henkeä ja hyperventiloin. Taksi soitettiin paikalle, saimme jännittää ehdimmekö junaan. Tavaroita oli hirveästi, laukku painoi noin 30 kiloa - ylipainoinen siis - ja lisäksi käsilaukku ja Melli ja Lelu ja Mellin kassi. Ehdimme junaan ihmeen kaupalla, tavarat sisään ovesta ja menoksi. Tavarat mahtuivat juuri ja juuri hytin ovesta sisään, mutta sisällä ei mahtunut liikkumaan. Ei se mitään. Junassa kaikki meni hyvin, paitsi etten nukkunut hetkeäkään. Melli haukkui ja piti koko vaunun taatusti hereillä. Aamulla olimme Tikkurilassa puoli tuntia myöhässä. Se oli se puoli tuntia, jonka olin varannut siirtymiseen junasta kentälle. Taksi oli odottamassa, mutta ei halunnut ajaa lähemmäksi tavaroita. Sain juosta edestakaisin järjestämässä taksia ja koiria ja tavaroita lähemmäs toisiaan. Kentällä kohtasi todellinen katastrofi. Lelun boksin kokoaminen ei onnistunut, sormistani tuli verta ja kynnet menivät poikki. Kenttähenkilökunta juoksutti meitä edestakaisin eikä halunnut auttaa ollenkaan missään asiassa. Mihin pitää mennä, mitä pitää tehdä - ei apua. Virkailija ahdistui meidän myöhästymisestämme ja sanoi että ehkä emme enää ehdi koneeseen. Tarvittiin useita puhelinsoittoja, lisää virkailijoita ja turvatarkastaja. Lopulta olin turvatarkastuksessa Mellin kanssa, Lelu oli viety jo eri ovesta. Laite piippasi, kenkiä piti riisua, tavaroissa oli nesteitä. Porttia ei löytynyt, olin hississä tietämättä mitä kerrosta painaa. Portilla virkailija vaati että Melli on saatava kassiin - no eihän se onnistnut. Vaadin itse että virkailija pitää auttaa. Jossain järjestyksessä sain Mellin jalat kassin sisäpuolelle, se pyristeli kuin pieni eläin. Joku sanoi selkäni takana, että koira koulutetaan tai sen kanssa ei matkusteta.

Ja nyt olen matkalla Wieniin. Jäljellä on Lelun etsiminen kentältä ja avaimien saaminen asuntooni sekä kuljetus sinne. Tuntuu kakunpalalta. Paitsi että nyt joudun pyristelemään koirien, boksin ja matkalaukun sekä käsilaukun ja Mellin kassin kanssa yksinäni. Ja vielä Mellin saaminen ulos koneesta kassissaan.

Ainakaan en ole ehtinyt saada yhtään paniikkikohtausta eilisen jälkeen. Kukaan ei muuten missään vaiheessa kysynyt passiani tai edes lennon varaustunnusta, en ainakaan huomannut. Ojensin jonkun paperin mutta en tiedä katsottiiinko sitä. Ihan sama. Koirienkaan passeja ei katsottu vaikka maksoin niistä paljon rahaa.

Paniikkikohtausten puuttuminen on pääasia, siltä tuntuu, niin hullua kuin se onkin. Ongelmani ovat vain korvieni välissä.