En saa nukuttua. Kaikki apulääkkeet, jopa melatoniinit, ovat lopussa. Huomenna täytyy hakea lisää. Lääkitystäni vaihdettiin melkein kokonaan uudenlaiseksi, tämän pitäisi nyt auttaa ahdistukseeni. Usko on vähän mennyt, mutta kokeillahan aina voi. 

Sain maailman parhaita uutisia: kuntoutustukeani jatkettiin kaksi vuotta. En tiedä mitä olisin muuten tehnyt. Nyt voin hengittää. Lisäksi pääsin läpi molekyylibiologian tentistä, se oli kurssi jota inhosin. Näistä ilahtuneena ostin ja join pullon kuohuviiniä. 

Haluaisin ostaa pullon glögiä, ihan vain tekee mieli, koska se on hyvää ja kuuluu marraskuuhun. Mutta en tiedä pystynkö. Vuonna 2009, kun olin kerta kaikkiaan pohjalla, join glögiä aamuin illoin ja yritin käydä töissä. Eihän siitä mitään tullut. Jotenkin oli hyväksyttävämpää juoda viiniä kuin kirkasta viinaa tai siideriä. Yritin sillä selitellä jotain. Peittelin epätoivoani, ahdistustani, masennustani. Söin samaan aikaan rauhoittavia lääkkeitä. Ja tämä on asia, josta en todellakaan ole ylpeä, mutta se tapahtui enkä voi sitä kieltääkään. 

En osaa vieläkään sanoa, mihin viinin juomisen raja pitäisi vetää. Pystyn tietenkin olemaan ilman, mutta kuinka paljon on sopivasti? Minun taustallani ei ehkä ollenkaan, mutta en ole valmis luopumaan kaikesta, koska ei tarvitse. En tiedä, ehkä kuitenkin suon itselleni sen glögipullon. Siideriä en halua, se on eri asia. Sitä paitsi olen opiskelija, eikä meidän kuulu olla aina selvin päin. Rankka työ ja niin edelleen.