Nyt on sitten lentoliputkin sekä minulla että koirilla. Tänään oli viimeinen koulupäivä ennen tammikuuta. Kyllä oli jo aikakin, olin lopen kyllästynyt. Yhtäkkiä on ihan vapaata - kummallinen olo. En ole kovin väsynyt enkä masentunut. Tänään aamulla en olisi millään jaksanut lähteä, mutta sitten kun pääsen sängystä ylös, kaikki menee hyvin. Tiistaina olin matematiikan tentissä, ja lähtiessä sain kamalan paniikkikohtauksen. En antanut sen estää minua menemästä. Tärisin niin että hampaat kalisivat kun odotin saliin pääsyä. Mitä ihmettä pelkään niin kauheasti? Sen kun tietäisin niin voisin tehdä asialle jotain, mutta kun en tiedä. 

Tuosta aamulla lähtemisestä vielä. Jos sanon että se on vaikeaa, niin siihen voi vastata että ei kukaan siitä pidä, ehkä. Vai onko ihmisiä jotka ovat iloisia uudesta päivästä, niin että herätyskellon soidessa puhkuvat intoa? Turha edes sanoa että sellainen haluaisin olla. Ja ennen minäkään en tarvinut herätyskelloa. En ymmärrä miksi herääminen on nyt vaikeaa. Mutta lähteminen - vaikeaa on todella aliarviointia. Se on melkein mahdotonta. 

Voi kuinka toivon että tämä muuttuisi. Että pääsisin elämään kiinnni. Että ensimmäinen ajatukseni aamulla ei olisi se, miten voin välttyä tekemästä mitään koko päivänä. Silti sanon että en ole masentunut. Olen ollut, ja tiedän mitä se on. Se ei ole tätä.